Saako pitkät naiset käyttää korkkareita?

"Oletpas sinä pitkä!"

"Kuinka sinä voit olla noin pitkä?"

"Miksi olet noin iso?"

Kuulostaako tutulta? Ehkä, jos satut olemaan nainen, joka on siunattu pituudella.

 Minulle tuollaiset lauseet ovat tuttuja. Olen 173cm pitkä ja saan kuulla usein ihmettelyjä pituudestani. Alussa otin kaikki pituuskommentit hyvin henkilökohtaisesti. Yläasteella ollessani tajusin olevani pidempi, kuin muut ikäiseni tytöt. Pituus harmitti, eikä muiden ihmisten kommentit siitä kuinka suuri ja pitkä olen helpottaneet oloani, päinvastoin; vihasin pituuttani.

Sukujuhlat olivat pahimpia. Tiesin, että kun taas tapaan tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa, he alkavat päivitellä kuinka pitkä olen ja että olenpa taas kasvanut. Joskus jopa täysin tuntemattomat ihmiset saattoivat kommentoida pituuttani. Kerran kaupassa ollessani eräs nainen päivitteli ääneen kuinka pitkä olen. Eikä tämä ollut viimeinen kerta. 

Vihasin myös olla aina se pitkä kaveri. Suurin osa kavereistani ovat lyhyempiä kuin minä. Tunsin oloni usein todella epämukavaksi ja suureksi heidän vierellään. Inhosin myös julkisilla paikoilla liikkumista. Tunsin itseni jättiläiseksi kaupassa, koulussa, ihan missä vain. Tuntui, että kaikki ovat minua lyhyempiä. Vihasin sitä.

Minua suretti myös kovasti se, etten voinut pitää kivoja korkokenkiä, koska silloinhan olisin entistä pidempi.

Lukion loppupuolella kaikki kuitenkin muuttui. Päätin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen; pitkänä naisena.

Nykyisin olen ylpeä itsestäni, enkä todellakaan häpeä pituuttani. Tykkään käyttää korkokenkiä. Vaikki korkkarit jaloissa kaupungilla kulkiessani saankin ihmetteleviä ja paheksuvia katseita, en välitä niistä. En pukeudu muiden mieliksi, vaan oman itseni, tunnen oloni itsevarmaksi korkokengissä. 

Pituuteni kommentointi ei ole loppunut. Osaan vain suhtautua siihen paremmin. Enää en loukkaannu ja vetäydy syrjään häpeämään pituuteni ihmettelyä, vaan saatan tokaista takaisin että "kuinkas sinä sitten olet niin lyhyt?" tai "siksi koska minulle sattui hyvät geenit".

Vaikka minä olenkin sinut itseni ja pituuteni kanssa, mielestäni on epäkohteliasta tai vähintäänkin hieman tökeröä mennä ihmettelemään toisen pituutta. Tuskin kukaan menee kysymään tuntemattomalta, miksi hän istuu pyörätuolissa? Tai tuskin kukaan sanoo toiselle "oletpas sinä taas lihonut niin kovasti!". Ainakaan se ei ole kovin kohteliasta. Ihmiset eivät tunnu ajattelevan, että pituuden kommentointi voi olla loukkaavaa. Otetaan esimerkiksi taas vaikka ne sukujuhlat: haluaako kukaan, että suurin osa juhlavieraista ilmoittaisi nähdessään, että "oletpa taas lihonut!". Niinpä.

Mutta koko jutun pointti on kuitenkin se, että ihminen ei voi valita geenejään ja jotkut ovat lyhyempiä ja jotkut pidempiä. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Niin ja pitkät naiset, älkää hävetkö pituuttanne vaan olkaa ylpeitä itsestänne. 

Ja kyllä. Pitkät naiset saavat myös käyttää niitä korkokenkiä.

Our new home

Muutettiin M:n kanssa saman katon alle noin pari viikkoa sitten.

Oikeestaan ollaan asuttu yhdessä jo tän vuoden alusta, kun salakavalasti soluttauduin M:n asuntoon viemällä vähitellen tavaroitani sinne ja oleskelemalla asunnossa, kuin omassani.

Sit me vaan yks kaunis päivä päätettiin muuttaa yhteen. Kuudentoista asunnon jälkeen meille sopiva unelma-asunto löytyi. 

1.5. me sitten virallisesti muutettiin meidän uuteen ihanaan kotiin nuiden hauvavauvojen kanssa.

Teen luultavasti vähän laajemman postauksen meidän kodista, kunhan ollaan saatu tää valmiiks. Mutta tässä nyt pieni sneak peek asunnosta;

Pihlan peti on äitini itse tekemä. Äiti tekee koiran petejä tilaustyönä, että jos kiinnostuitte, niin viestiä vaan miulle tulemaan. :)

Kuvista varmaan arvaa jo, että harmaa ja valkea ovat meidän asunnon päävärit. 

Mutta nyt suljen tietokoneen ja jatkankin tuota venäjän opiskelua.

"Vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu, Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi Tulee juhannus ja joulu"

Ensin miulle pamahtaa 400 euron hammaslääkärilasku. Ärsyttää maksaa kivusta. Inhoan hammaslääkärissä käyntiä muutenkin.

Sitten hajoaa tietokoneen kaijjuttimet, sinne meni 100e.

Sitten hajoaa tietokone ja uusi maksoi 500e. 

Hajonneen koneen mukana meni 4 vuotta elämästäni kuvina ja tiedostoina. Mukaanlukien kaikki tärkeät työpaperit ja kouluhommat.

Sitten hajosi puhelin. Tiedä millainen lasku senkin korjaamisesta tulee.

Kun paskaa alkaa niskaan satamaan, sitä sataakin sitten kunnolla. Ainakin miun kohdalla.

Kaiken edellämainitun lisäks kaikki tuntuu menevän pieleen. Oikeasti mikään, ei siis yhtään mikään onnistu.

 koulunkäyntikin on mennyt läskiksi.

Oon ihan himoväsynyt, enkä vaan jaksais enää tätä kuraa, mitä niskaan sataa.

Voi kun saisin vain olla tuolla sängyssä ja nukkua.

Voi kun vois sanoa, että oispa jo kesä ja loma. En voi. Eihän miulla ole lomaa, koska on pakko opiskella ja tehdä töitä silloinkin.

Hienosti alkoi tämäkin vuosi.

Viikonloppuja

Käytiin M:n ja koirien kanssa Savossa, tarkemmin sanottuna Vieremällä tänä viikonloppuna. Stressaava ihminen kun olen, tuo 250km:n matka oli hyvin, hyvin stressaava -ainakin aluksi.

Loppujen lopuks, miulla oli kuitenkin ihan kivaa ja turhaan olin stressannu.

Meidän reissun aikana M ja mie tultiin kipeiks. Itelläni on onneks tuo kuume (lämpö) pysyny siedettävissä 37:n rajoissa, toisinkun M:n kuume on jo korkeempaa luokkaa. Tänään oon nukkunu, nukkunu ja nukkunu (yrittäny päästä eroon tästä lämmöstä ja voimattomasta olosta). Sekä vähän myös opiskellut teen ja kasvissosekeiton voimalla.

Oon kyllä ihan rakastunut tuohon meidän Yksityisoikeuden kurssiin. Vaikka välillä tuntuu, etten tajua edes yksinkertaisia asioita, niin oon päättänyt olla luovuttamatta. Aihe kuitenkin kiinnostaa sen verran paljon, että tämä kurssi on vain vahvistanut halua pyrkiä tiettyyn suuntautumisvaihtoehtoon ensilukuvuonna, sekä mitä ehkä tahtoisin tulevaisuudessa tehdä työkseni.

Nyt teetä ja takas opiskelemmaan!

Maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus

Naapurit tekee miusta hullun.

Yleensä lähden aamulla jo seitsemän aikaan koululle ja tule neljältä illalla takaisin. Miulla ei siis ole mitään hajua siitä (tai oikeestaan on), millaista täällä on miun poissaollessa.

Tänään menen kouluun vasta kahdeksi ja ajattelin, että nyt olisi aikaa opiskella rauhassa kotona. 

Kello on nyt 8.40. JA OON IHAN VITUN ÄRSYYNTYNYT.

Naapurit huudattaa musiikkia (vieläpä huonoa sellaista) REPEATILLA ja niin kovaa, että kuulen jokaisen sanan ja sävelen! Eikä tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Tässä talossa ei koskaan ole hiljaista, eikä rauhallista. Luettelenpa muutaman häiritsevän tekijän:

1. Pikkulapset leikkivät käytävässä ja käyvät rämppäämässä meidän postiluukkua.

2. Musiikkia huudatetaan järjettömän kovalla, monta tuntia päivässä, aamuin, päivin, illoin ja joskus öin. Niin ja yleensä repeatilla samaa jumputusta monta tuntia putkeen.

3. Joku naapureista soittaa myös silloin tällöin (aina) pianoa, mikä tietysti kuuluu tänne.

4. Naapurin pariskunta riitelee useasti niin kovasti ja äänekkäästi, ettei riidan syyt ja seuraukset jää minultakaan epäselviksi. Tämä tappelu käydään kaikenlisäksi yleensä klo 23.00 jälkeen.

5. Alakerran setä, joka nähtävästi ja todistetusti on ketjupolttaja, polttaa tupakkaa niin usein parvekkeellaan, ettei täällä voi koskaan tuulettaa omaa asuntoaan ilman, että samalla sisään kantautuu mukavat tupakansavut.

6. Joku naapureista harrastaa myös laulamista pianon säestyksellä. Ei varmaan tarvitse tätä edes selitellä? Hirveä eukon kiljunta + piano. Ei, ei ja ei.

7. Naapurissa asuu myös joukko riehakkaita nuoria, joilla on tapana nauraa, mekastaa ja riekkua niin, että varmasti myös tänne kuuluu. 

8. Jollakin naapureista on myös tapana huutaa suoraa huutoa kavereidensa kanssa.

9. Alakerran naapurit jakavat luultavasti kaksi asuntoa, koska heidän asuntojensa ovet ovat aina auki rappukäytävään ja heidän käytävään heittämänsä lapset, koirat ja tavarat tukkivat alemman porraskäytävätason niin, ettei meinaa aina ohi päästä.

Kaiken edellä mainitun lisäksi rappukäytävässä haisee aina koirankusi, naapuri(t) paskattaa koiransa rappujen eteen ja talonyhtiön piha on kuin suoraan jostain slummista, siistimätön ja täynnä romuja. 

Niin, että en todellakaan liioittele, kun sanon, että täällä on hirveää asua.

2014

Miulla on ollut aina tapana näin vuoden alussa tehdä ne monenkin mielestä hyvin kliseiset uuden vuoden lupaukset. Koska edellisinäkin vuosina oon onnistunut ne lupaukseni hyvin pitämään, niin miksen sitten tänäkin vuonna.

Elikkäs, joo tässäpä ne:

1. Tipaton tammikuu

Mitähän tästä sanois. Tää on tää aika perus kaikille, mut ite en oo tämmöstä koskaan "viettäny". Päätettiin sillon uuden vuoden yönä yhdessä M:n kanssa, että näin tehdään, niin näin tehdään. 

2. Aloita liikunta ja laihduta

Sen teen. Päässy vähän kunto rapistumaan Joensuuhun muuton jälkeen, minkä seurauksena oon päässyt myös lihahtamaan. Rantakunto 2014 here I come.

3. Karkki/imelä/makea/mikälieonkaan lakko

Joo tää on tää joka vuotinen. 1.3 saan seuraavan kerran syödä herkkui.

4. Opiskele kunnolla

Joo tuo eka lukukaus meni vähä läskiks, mut nyt aion oikeesti panostaa tuohon koulunkäyntiin. Kahtelin tuossa tulevan kevään kurssitarjontaakin, ni ei siellä ollu mitään huonoja kursseja, joten motivaationpuutetta tuskin tulee.

5. Stressaa/murehdi/huolehdi vähemmän

Oon helposti stressaava ihminen. Murehdin, mietin, märehdin ja pohdin kaiken maailman asioita, sekä huolestun aivan liian helposta. Tänä vuonna aion harjoitella pois tästä stressaavasta tavasta.

Semmossii tällä kertaa. Tottakai miulla on edellä mainittujen lisäks semmosia  pieniä ja suuria haaveita ja toiveita tulevalle vuodelle (mitä en tähän kuitenkaan ala kirjottamaan), mikä ois kiva, jos ne tapahtuis.

Saa nähhä mitä tämäkin vuosi tuo tullessaan. Viime vuosi oli yks elämäni kivoimmista ja tapahtumarikkaimmista vuosista ever. 

P.S Teen sen vuosi 2013 kuvina -postauksen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai joskus. 

Iippu

Iippu Aleksei Tiitiäinen, aka "Iippu" tai "Iippis", saapui meille 13.12.2013.

13 perjantai, tuo epäonnen päivä. Tärisen Joensuun rautatieasemalla, koska oli hemmetin kylmä ja satoi räntää. Odottin junaa ja kello oli 05.00. Viimein juna saapuu ja matka voi alkaa. M lähti miun mukaan, koska yksin olis tylsää.

Junamatka meni nopeasti. Istuin ja katselin ulos ikkunasta. Mietin, voiko tää olla totta, se, ettei ollut vieläkään valoisaa ja miten kurjaa oli, etten nähnyt ikkunasta ulos. Tuijjottelin sitten omaa peilikuvaani.

"Seuraavana Pasila". Sydän alkoi hakata. Nyt oltiin perillä, tässä me jäädään. Astuin ulos junasta ja katselin ympärilleni. Mihin hittoon tästä pitäis mennä? Missä on asemarakennus? Hirveesti junia, raiteita ja ihmisiä. En ollu käynyt ennen Pasilassa, saati sen juna-asemalla, joten kesti hetki tajuta mihin suuntaan lähteä.

Asemarakennus oli iso. Siellä oli paljon kauppoja. Vissiin ovat rakentamassa siihen jotain kauppakeskuksen tapaista. Istuttiin penkille ja söin vähän. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Kohta näkisin miun pienen vauvan ensimmäistä kertaa.

Noin kello 10.00 kasvattaja laittaa viestin ja kertoo saapuvansa asemalle kahden tunnin päästä. Nyt jännittää. Istuin penkillä ja söin pähkinöitä. Istuttiin siinä samassa paikassa se kaksi tuntia. En tahtonut liikkua siitä mihinkään. Ajattelin vain, kuinka onnekas tällä hetkellä olen. Sitten M huomaa kasvattajan ja alan täristä. Pelottaa ja jännittää. Nousen ja kävelen hänen luokseen. Hymyilen ja sanon "Moi mie oon Heidi".

Reilu puolituntia kuluu siihen, kun kasvattaja kertoo koiran hoidosta ja antaa tärkeitä ohjeita tulevaisuutta varten. Katselen välillä kasvattajan mukanaan tuomaan kuljetuskoppiin kohti. Siellä oli kaksi koiraa, joista toinen minun oma Iippuni. Iippu piti kovaa ääntä. Se oli niin suloinen.

Sitä tunnetta en osaa edes kuvailla, kun viimein sain pienen syliini. Tujotin vain sitä ja hymyilin. Miun pieni koiravauva on nyt siinä. Se on niin pieni ja pehmeä ja niin, öö, pieni. Tosi pieni. Pelottaa että se tippuu sylistäni, tai sille tulee kylmä tai jotain muuta. Laitan Iipun kuljetuskoppiin.

Tämä perjantai ei suotta ollut saanut epäonnen päivän nimeään, koska meilläkin oli epäonnea matkassa. Meinattiin myöhästyä junasta. Mikä ei kyllä ollut perjantain syytä, vaan miun, koska olin niin tohkeissani Iipusta ja näistä kaikista tunteista, että mentiin väärään paikkaan. 

Junassa Iippu oli koko matkan miun sylissä. Oltiin päästy juuri matkaan Pasilan asemalta, kun pieni päätti tehdä pissit ja suoraan miun syliin. En jaksanut välittää moisesta vaan kuivailin housut ja otin Iipun takaisin syliin. Siinä se nukkui melkein koko viiden tunnin mittaisen junamatkan. Välillä Iippu heräsi leikkimään.

Kotona Iippua ensin pelotti, mutta sitten se alkoi tutkiskella paikkoja rohkeasti. Siinä me kaikki kolmestaan J, M ja minä ihmeteltiin tuota pientä otusta. Nyt se sitten viimein oli kotona. Pieni Iippunen.