Vanha suola janottaa

Eilen vedin monot jalkaani ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Ulkona oli satanu lunta jo monta päivää ja entisenä himohiihtäjänä tunsin taas palavaa halua suksille. Selvennettäköön tähän, että nuorempana tykkäsin hiihtää todella paljon. Unelmoin jopa ampumahiihtäjäksi pääsemisestä. Noh, unelmaksihan se jäi, kun jokin ylempi taho päätti puuttua peliin. Eräs ei niin kaunis päivä sainkin pahan lonkkanivelpussitulehduksen oikeaan lonkkaani (lääkärin mukaan se johtui ylirasituksesta, joka kohdistui lonkkaan hiihtäessäni). Siitä alkoi pitkä hiihtokielto, sillä lonkka oli erittäin kipeä piiiiitkään. Olin erittäin surullinen. Kun sitten taas koitti se kaunis päivä, jolloin olin (tai luulin olevani) kykeneväinen hiihtämään surukseni huomasin, että parin hiihtokerran jälkeen lonkkaongelma uusiutui. Lopetin hiihtämisen kokonaan siihen. Ei tällaisesta jalkavammaisesta koskaan voi tulla kilpailevaa hiihtäjää.

Noh, siitä eilisestä hiihtokerrasta; eihän se hyvin menny. Meinasin kaatua koko ajan ja sukset luisti joka suuntaan paitsi eteenpäin. Noin parin tunnin mittaisen sähläykseni jälkeen olin kuitenkin suht tyytyväinen suoritukseeni. Olinhan sentään yrittänyt ja mikä parasta; lonkkaan ei sattunut.

Tänään heräsin taas aikaisin hiihtämään. Epäonnekseni hiihtoreissu jäi lyhyeen, koska menetin hermoni täysin siihen lipsuntaan ja horjumiseen. Kaiken lisäksi huomasin, että vanha tuttuni lonkkakipu oli hiipinyt takaisin. Ihanaa.

 Kuinka ihminen voi olla näin surkea? Siis oikeasti, ei hiihtäminen mitään atomifysiikkaa ole ja pikkulapsikin sen osaa. No minäpä en. En voi ymmärtää, että se ihminen, joka hiihti erittäin hyvin nuorempana, tuskin pysyy enää edes pystyssä suksilla. Ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin ristiriitaisia; haluaisin hiihtää, mutta toisaalta en uskalla. Entä jos en opi enää hiihtämään hyvin? Entä jos lonkkaongelma uusiutuu?

Lähden huomenna laduille hiihtämään ja katsomaan kipeytyykö lonkka pitkässä matkassa. Toivottavasti ei. Sillä jos niin käy, se olisi viimeinen piste tämän tytön hiihtounelmille.

Opiskelusta

Ala-asteella en ollut kovin kummoinen koulussa. Matematiikka oli hankalaa, uskonto tylsää ja englannin kielestä en ymmärtänyt mitään. Yleisin arvosana kokeesta oli 6, siitä parempi arvosana oli suoranainen ihme. Ainoat aineet joissa olin hyvä koulussa, olivat kuvaamataito ja musiikki. Mikään muu ei pahemmin innostanut.

Yläasteella arvosanat jatkoivat huimaa syöksykierrettään alaspäin. Ala-asteen huono opiskelumenestys jatkui, eikä sitä helpottanut se, että luokallani harvoin oli rauhallista. Muutama häirikkö pilasi hetkessä koko luokan. Opiskelusta koulussa ei tullut mitään ja kotona ei kiinnostanut. 

Yhdeksännellä luokalla en ollut vieläkään varma mitä haluan tehdä isona. Olin hyvä vain kuvaamataidossa ja mietinkin, jos alkaisin sarjakuvapiirtäjäksi. Vaihtoehtoina olivat myös autonasentaja sekä sähköasentaja. Olin kuitenkin huono koulussa ja ajatuskin siitä, että täytyisi opiskella vielä lisää hirvitti. Loppujen lopuksi hain ammattikouluun kokiksi sekä kymppiluokalle. 

2008 vuoden syksyllä aloitin opintoni kymppiluokalla. Innostus opintoihin syttyi ensimmäistä kertaa. Vedin kymppiluokan kunnialla läpi ja olin saanut nostettua yhdeksännen luokan päättötodistuksen 7,2 keskiarvon 8,9:ään. Olin hyvin iloinen suorituksestani. Seuraavana edessä oli päätös siitä, minne haen jatko-opiskelemaan.

Päätös oli helppo; lukio. Muistan elävästi ne hetket yläasteella, kun vihasin opiskelua ja sanoin äidilleni, etten todellakaan koskaan tule hakemaan lukioon. En ikinä. Olin väärässä.

2009 syksyllä aloitin opintoni lukiossa. Lukioaika toi kuitenkin nuoren ihmisen elämään paljon muutoksia yksityiselämässä ja opiskelu tuntui välillä erittäin vaikealta. Olin valmis luopumaan toivosta tulla ylioppilaaksi. Lukion toisen vuoden lopulla olin täysin varma, että lopetan koulun. Opiskeluinto oli kadonnut ja koulu oli taas paskaa. Arvosanani olivat tippuneet taas 6:en luokkaan. Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin selvisin. 2.6.2012 istuin koulumme auditoriossa valkoinen hattu päässäni ja mietin; "minä tein sen".

Lukion jälkeen hain Helsinkiin ja Mikkeliin opiskelemaan. Harmikseni taitoni eivät riittäneet opiskelupaikkaan Helsingissä, sen sijaan paikka avautui Mikkelistä. Kun aloitin opintoni Mikkelin ammattikorkeakoulussa tiesin heti alussa, että olin väärällä alalla. Opiskelu ei taaskaan kiinnostanut ja oli yhtä tuskaa nousta aamuisin kouluun. En saanut kasaan, kuin vaivaiset 5 opintopistettä ja kasapäin poissaoloja oppintunneilta. Opintoni ammattikorkeassa jäivätkin lyhyeen, sillä lopetin koulun tammikuussa 2013.

Opiskellessani Mikkelissä kiinnostuin kuitenkin Suomen kansantaloudesta. Lainasin kirjastosta kasan kirjoja ja huomasin kiinnostuvani aiheesta enemmän. Lopulta mieleeni heräsi ajatus hakemisesta opiskelemaan liiketaloutta. Päätin hakea yliopistoon sekä ammattikorkeakouluun. 

Yliopiston pääsykokeisiin en koskaan mennyt. Amk:n pääsykokeissa kävin. Tullessani pääsykokeesta pois purskahdin itkuun autossa "En tule pääsemään tuonne. Ihan turha luulo. Oon ihan vitun paska kaikessa ja tuo koekkin meni paskasti. Miten koskaan edes kuvittelin, että tälläinen debiili pääsisi vielä kouluun?". Kouluun pääsemistä ei myöskään helpottanut huonon lukemisen tuomat arvosanat ylioppilaskirjoituksissa. Niistä ei siis hakupisteitä ropissut. Kaikki oli kiinni pääsykokeesta.

Ilokseni olin kuitenkin ollut väärässä. Kesällä postilaatikostani tipahti paksu kirje, missä ilmoitettiin pääsystäni opiskelemaan liiketaloutta. Voi sitä riemun määrä. Itkin onnesta ja ilmoitin pääsystäni heti äidille. 

Aloitin viime vuoden syksyllä opiskeluni ammattikorkeakoulussa, enkä ole katunut sitä hetkeäkään. Tulevana vuotena aloitan erikoistumisopintoni oikeuspuolella ja voin kertoa olevani erittäin onnellinen. Tällä hetkellä opiskeluni sujuvat hyvin, saan hyviä arvosanoja, tykkään opiskella ja tunnen olevani oikealla alalla.

Nyt tässä tätä kirjoittaessani mietin, että en olisi yläasteella ollessani uskonut ikinä olevani tässä. Se Heidi, joka oli surkea koulussa, eikä osannut mitään. Se, jota koulunkäynti ei voinut pätkääkään kiinnostaa. Se, joka luuli, ettei tulevaisuudella ole mitään hyvää tuotavana. Tuo ihminen opiskeleekin tällä hetkellä unelmiensa alalla ja panostaa kouluun täysillä nyt ja tulevaisuudessa.

Haluankin tässä lopussa kiittää erästä ihmistä joka on tukenut, auttanut ja ennen kaikkea kannustanut minua koko opiskeluaikani aina ensimmäiseltä luokalta tähän päivään asti. Ilman sitä kaikkea tuen ja kannustuksen määrää en ehkä olisi tässä. Kiitos siis äiti, että olet aina ollut rinnallani ja uskonut minuun. ❤

Menestyminen koulussa ei siis aina ole kiinni synnynnäisestä lahjakkuudesta. Vaan myös tällainen surkea mistään mitään tajuava voi opiskella itsensä älykkääksi. Siihen tarvitaan vain paljon sinnikkyyttä, ahkeruutta ja monien tuntien uhraamista lukemiseen ja harjoitteluun. Loistava apu menestykseen on myös lähipiirin tuki sekä jonkin sortin tavoite. Kun on tarpeeksi motivaatiota, sinnikkyyttä ja tavoite, niin pääsee yllättävän pitkälle. Todistetusti.

Koulukiusaamisesta

Koulut ovat alkaneet ja uutissivustojen- ja lehtien palstoilta saa taas lukea tarinoita ja mielipiteitä koulukiusaamiseen liittyen. Pohdiskellessani asiaa, päätin kirjoittaa itsekin tästä samasta aiheesta, joka koskettaa minuakin todella paljon.

Astun sisään koulun ovista. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Minua jännittää vähän, mutta olen iloinen; olenhan jo ylä-asteelainen. Ajattelen, että tästä tulee elämäni parasta aikaa, saan uuden luokan, uusia kavereita ja opin uusia asioita. Olin väärässä.

Kiusaaminen alkoi seitsemännellä luokalla. Aluksi se oli pelkkää haukkumista.  En välittänyt siitä. Kuitenkin ylä-asteen edetessä kiusaaminen laajeni paljon suuremmaksi; minua hyljeksittiin, minulle naurettiin, minua haukuttiin, minua heiteltiin tavaroilla, minua pilkattiin. Kiusaaminen ei tapahtunut nyt enää edes koulun seinien sisäpuolella. Minua kiusattiin myös netissä.

Saadessani peruskoulun päättötodistuksen käteeni sain huokaista helpotuksesta. Pääsin eroon kiusaajista ja kaikesta siitä paskasta, mitä yläkoulu minulle toi. Saisin jättää taakseni tuon hirveän kauden elämästäni. Eikä minun tarvitsisi koskaan edes muistella niitä aikoja. Olin taas väärässä.

Aloittaessani lukion, sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Paniikkikohtauksia tuli aina vain lisää. Minua pelotti ja huolestutti; mikä minulla on? Lukion toisella luokalla ollessani lääkäri totesi minulle vakava-asteisen paniikkihäiriön ja keskivaikean masennuksen. 

Syitä paniikkihäiriööni ja masennukseeni tutkittiin. Syy oli yksiselitteinen; kiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.

Mitä kiusaaminen sitten minussa aiheutti?

En ole vielä tänäkään päivänä selvinnyt paniikkihäiriöstä. Yläkoulun hirveät tapahtumat kummittelevat vieläkin, tehden minusta aran ja varautuneen uusia ihmisiä kohdatessani, etenkin koulumaailmassa. Kiusaaminen vei minulta myös esiintymiskyvyn; En pysty enää pitämään edes pientä esitelmää luokassa ihmisten edessä.

Olenko sitten vihainen kiusaajilleni?

En. Jatkuva kaunan kantaminen ja vihanpito kiusaajiani kohtaan olisi vain turhaa omien voimavarojensa tuhlausta. Antaisinko anteeksi heille? Kyllä ja en. En anna anteeksi sitä, että he satuttivat ja loukkasivat minua, mutta annan anteeksi heidän tietämättömyytensä; sen, etteivät he kyenneet olemaan tarpeeks kehittyneitä ymmärtämään, mitä tekevät.

Kiusaaminen on harmittavan suuri ilmiö ja tänäkin vuonna taas moni joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Toivoisinkin, että kiusaamiseen ja sen tunnistamiseen osattaisiin puuttua paremmin. Edes pientä kiusoittelua ei tulisi missään nimessä katsoa sormienläpi. Pienilläkin asioilla kun on tapana kasvaa suuriksi. Niinkuin minun kohdallani. Pienestä "vitsailusta" alkanut kiusaaminen aiheutti minulle elämää tänäkin päivänä häiritsevän paniikkihäiriön.

Jokainen tekstin lukenut voikin nyt miettiä asiaa omalla kohdallaan. Jos omassa käytöksessä on parantamisen aihetta, paranna se. Jos tiedät, että jotakuta kiusataan, puutu siihen. Jokaisella on oikeus opiskella rauhassa, ilman kiusaamista.

Saako pitkät naiset käyttää korkkareita?

"Oletpas sinä pitkä!"

"Kuinka sinä voit olla noin pitkä?"

"Miksi olet noin iso?"

Kuulostaako tutulta? Ehkä, jos satut olemaan nainen, joka on siunattu pituudella.

 Minulle tuollaiset lauseet ovat tuttuja. Olen 173cm pitkä ja saan kuulla usein ihmettelyjä pituudestani. Alussa otin kaikki pituuskommentit hyvin henkilökohtaisesti. Yläasteella ollessani tajusin olevani pidempi, kuin muut ikäiseni tytöt. Pituus harmitti, eikä muiden ihmisten kommentit siitä kuinka suuri ja pitkä olen helpottaneet oloani, päinvastoin; vihasin pituuttani.

Sukujuhlat olivat pahimpia. Tiesin, että kun taas tapaan tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa, he alkavat päivitellä kuinka pitkä olen ja että olenpa taas kasvanut. Joskus jopa täysin tuntemattomat ihmiset saattoivat kommentoida pituuttani. Kerran kaupassa ollessani eräs nainen päivitteli ääneen kuinka pitkä olen. Eikä tämä ollut viimeinen kerta. 

Vihasin myös olla aina se pitkä kaveri. Suurin osa kavereistani ovat lyhyempiä kuin minä. Tunsin oloni usein todella epämukavaksi ja suureksi heidän vierellään. Inhosin myös julkisilla paikoilla liikkumista. Tunsin itseni jättiläiseksi kaupassa, koulussa, ihan missä vain. Tuntui, että kaikki ovat minua lyhyempiä. Vihasin sitä.

Minua suretti myös kovasti se, etten voinut pitää kivoja korkokenkiä, koska silloinhan olisin entistä pidempi.

Lukion loppupuolella kaikki kuitenkin muuttui. Päätin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen; pitkänä naisena.

Nykyisin olen ylpeä itsestäni, enkä todellakaan häpeä pituuttani. Tykkään käyttää korkokenkiä. Vaikki korkkarit jaloissa kaupungilla kulkiessani saankin ihmetteleviä ja paheksuvia katseita, en välitä niistä. En pukeudu muiden mieliksi, vaan oman itseni, tunnen oloni itsevarmaksi korkokengissä. 

Pituuteni kommentointi ei ole loppunut. Osaan vain suhtautua siihen paremmin. Enää en loukkaannu ja vetäydy syrjään häpeämään pituuteni ihmettelyä, vaan saatan tokaista takaisin että "kuinkas sinä sitten olet niin lyhyt?" tai "siksi koska minulle sattui hyvät geenit".

Vaikka minä olenkin sinut itseni ja pituuteni kanssa, mielestäni on epäkohteliasta tai vähintäänkin hieman tökeröä mennä ihmettelemään toisen pituutta. Tuskin kukaan menee kysymään tuntemattomalta, miksi hän istuu pyörätuolissa? Tai tuskin kukaan sanoo toiselle "oletpas sinä taas lihonut niin kovasti!". Ainakaan se ei ole kovin kohteliasta. Ihmiset eivät tunnu ajattelevan, että pituuden kommentointi voi olla loukkaavaa. Otetaan esimerkiksi taas vaikka ne sukujuhlat: haluaako kukaan, että suurin osa juhlavieraista ilmoittaisi nähdessään, että "oletpa taas lihonut!". Niinpä.

Mutta koko jutun pointti on kuitenkin se, että ihminen ei voi valita geenejään ja jotkut ovat lyhyempiä ja jotkut pidempiä. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Niin ja pitkät naiset, älkää hävetkö pituuttanne vaan olkaa ylpeitä itsestänne. 

Ja kyllä. Pitkät naiset saavat myös käyttää niitä korkokenkiä.

2014

Miulla on ollut aina tapana näin vuoden alussa tehdä ne monenkin mielestä hyvin kliseiset uuden vuoden lupaukset. Koska edellisinäkin vuosina oon onnistunut ne lupaukseni hyvin pitämään, niin miksen sitten tänäkin vuonna.

Elikkäs, joo tässäpä ne:

1. Tipaton tammikuu

Mitähän tästä sanois. Tää on tää aika perus kaikille, mut ite en oo tämmöstä koskaan "viettäny". Päätettiin sillon uuden vuoden yönä yhdessä M:n kanssa, että näin tehdään, niin näin tehdään. 

2. Aloita liikunta ja laihduta

Sen teen. Päässy vähän kunto rapistumaan Joensuuhun muuton jälkeen, minkä seurauksena oon päässyt myös lihahtamaan. Rantakunto 2014 here I come.

3. Karkki/imelä/makea/mikälieonkaan lakko

Joo tää on tää joka vuotinen. 1.3 saan seuraavan kerran syödä herkkui.

4. Opiskele kunnolla

Joo tuo eka lukukaus meni vähä läskiks, mut nyt aion oikeesti panostaa tuohon koulunkäyntiin. Kahtelin tuossa tulevan kevään kurssitarjontaakin, ni ei siellä ollu mitään huonoja kursseja, joten motivaationpuutetta tuskin tulee.

5. Stressaa/murehdi/huolehdi vähemmän

Oon helposti stressaava ihminen. Murehdin, mietin, märehdin ja pohdin kaiken maailman asioita, sekä huolestun aivan liian helposta. Tänä vuonna aion harjoitella pois tästä stressaavasta tavasta.

Semmossii tällä kertaa. Tottakai miulla on edellä mainittujen lisäks semmosia  pieniä ja suuria haaveita ja toiveita tulevalle vuodelle (mitä en tähän kuitenkaan ala kirjottamaan), mikä ois kiva, jos ne tapahtuis.

Saa nähhä mitä tämäkin vuosi tuo tullessaan. Viime vuosi oli yks elämäni kivoimmista ja tapahtumarikkaimmista vuosista ever. 

P.S Teen sen vuosi 2013 kuvina -postauksen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai joskus. 

Studying

En muista oliko se tämän viikon maanantai vai tiistai, kun heräsin siihen karuun ja julmaan todellisuuteen.

"Tää on ammattikorkeekoulu, et sä voi vain laiskotella ja olla lukematta. Ei täällä pääse kursseja läpi ja saa hyviä numeroita vaan tekemättömyydellä. Me ei olla enää ylä-asteella tai lukiossa."

Saatuani venäjän tentin käteeni havahduin; ei voi olla totta. Sain huonon numeron. En pystynyt olemaan iloinen edes ystävieni hyvistä tenttituloksista. Vihasin itseäni ja olin aivan raivona sekä surullinen. Oli erittäin lähellä, etten purskahtanut itkuun (herkkä ihminen kun olen). Olin koko lopputunnin omissa ajatuksissani, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Mietin vain, kuinka olen laiskotellut koko tämän syksyn. Miksi en ollut opiskellut? Miksi en lukenut tentteihin? Miksi? Tämähän on täysin vapaaehtoinen koulu.

Opiskelu ja sen aloittaminen on aina ollut miulle hyvin vaikeaa. Oon aina vaan ajatellu, että kyllä sitä myöhemminkin ehtii. No ei ehdi! Tehtävät pääsee vain kasaantumaan ja sitten poden huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä.

Kyllä mie pidän tästä koulusta ja varsinkin tästä alasta. Suorastaan rakastan sitä. Jotenkin vain oletin, että kyllä mie pärjään. Mut en pärjänny. Ei lukematta pärjää. Miten voisin tietää, kuinka venäjäksi kysytään paljon kello, miten diskontataan raha-arvo tai kuinka toiminta-ajatus eroaa missiosta, jos en lue? Niinpä, en mitenkään.

Onneksi tajusin virheeni suht ajoissa, enkä vaikka vasta viimeisenä vuonna.

Tuosta todellisuus läjähti päin naamaa -päivästä lähtien olen opiskellut joka päivä. Koulussa ja kotona. Tunneilla olen kuunnellut opettajan puhetta ja tehnyt muistiinpanoja. Kotiin mentyäni olen tehnyt läksyt. Olen myös suorittanut suurimman osan rästitehtävistäni ja lukenut tentteihin. 

Enää en pode huonoa omatuntoa tekemättömistä töistä. Oon huomannu, että opiskeleminen tuo hyvän mielen; onnistumisen tunteen ja tyytyväisyyden, kun tehtävä ei jää rästiin. Toivon, että pääsisin nyt kaikki kurssit läpi tältä lukukaudelta ja saan jatkaa rauhassa (ilman rästikursseja) opintojani ensi lukukautena. Enää en kyllä laiskottele neljää kuukautta putkeen.

Venäjän tenttiin kerkesin jo aiemmin tänään lukea, joten lähdenkin tästä nyt laskemaan matikkaa! Muistakaahan tekin opiskella kunnolla.

10 kivaa asiaa

Luettelen täsä nyt 10 asiaa/juttuu/mitälie ovatkaa, jotka tekee miut onnelliseks (eivät oo missää tietyssä järjestyksessä). 

1. Materia

Huvittaa, kun tää tuli ekaks mieleen. Mut siis niin, olen parantumaton materialisti. Rakastan kaikkia miun tavaroita aina niistä tarpeettomista turhakkeista niihin tärkeimpiin ja tarpeellisiin asti. ❤ Jos miulla on pahamieli, saatan ostaa uusia asioita ja tulen taas vähän paremmalle päälle. Aina ostamiseen ei tarvita kuitenkaan surullista mieltä, vaan ostan myös ilosta, tylsyydestä, tarpeesta tai vaikka huvinvuoksi. Ostosten jälkeen tunnen mukavan onnen tunteen tuolla sydämmessä ja päivästä tulee parempi. 

2. Ystävät ja kaverit

Kaverit (ne, jotka tietää miut) ja ystävät (ne jotka tuntee miut) tekee miut myös onnelliseksi. Miulla on monia kavereita ja muutamia ystäviä ja oon iloinen jokaisesta, enkä tahtoisi menettää yhtään heistä. ❤ Osan oon tuntenut jo yli 15 vuotta ja osan vasta vain vähän aikaa, mut silti oon tykästynyt/kiintyny heihin. Oon hyvin ihmisläheinen (onko tää nyt oikee sana ees tähän?) ja tykkään hengailla muiden seurassa. Oikeastaan inhoan yksin oloa. Pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa kamujeni kanssa. Kiitos, että siedätte minuu!

3. Musiikki (angsti varoitus!!)

Mitä tähän nyt sanoisi.. Musiikki on ollut miulle tärkeässä roolissa koko elämäni ajan. Kuitenkin sieltä yläasteen alkuajoista lähtien tähän päivään asti se on vaikuttanut eniten. Musiikki on ollut miulle sellainen parantava ja voimauttava asia. Yläasteella olin pahasti koulukiusattu ja musiikki auttoi minuu selviytymään paskoista päivistä. Musiikin kuuntelusta sain voimaa jatkaa. Lukioaikoina sitten sairastuin vakava-asteiseen masennukseen ja -paniikkihäiriöön. Tuonakin aikana musiikkia tuli kuunneltua paljon. Se helpotti oloa. Tänä päivänäkin musiikki on suuressa roolissa jokapäiväistä elämääni; kuuntelen sitä aina lenkkeillessä, kouluun kävellessä, junamatkoilla, kotona rentoutuessa jne. Elämä ois varmaan aika tylsää ilman musiikkia.

4. Valokuvaus

Rakastan valokuvaamista! En edes muista koska tarkalleen aloin sitä harrastamaan, mutta pitkään on tullut kuvia räpsittyä. Ensimmäiset kuvani otin ihan perus filmikameralla, josta siirryin äidin 8 megapikselin digikameraan (silloin se oli aika ultimaattisen hyvä kamera) ja viimein omaan digikameraan. Noin viisi vuotta sitten ostin viimein oman järjestelmäkameran Canon EOS 350D:n. Ihana perusjärkkäri, millä on kiva ollut kuvata. Enimmäkseen kuvailen luontoa ja eläimiä, mutta silloin tällöin ihmisiäkin ynnämuita.

5. Perhe

Kaikille ei ole suotu rakastavia vanhempia ja ihania sisaruksia. Onneks mie en ole yksi heistä, koska omistan maailman parhaimmat ja miulle rakkaimmat äidin, isäpuolen, veljen ja siskon. ❤ Tuun jokaisen heidän kanssaan hyvin toimeen ja oon ilonen siitä. 

6. Opiskelu

Huolimatta siitä, että oon ehkä universumin laiskin ja aikaansaamattomin olento, rakastan opiskelua. Se on erittäin ylitsepääsemättömän vaikeaa aloittaa, mutta jos eteen sattuu mielenkiintoinen aihe, niin otan kirjan käteen ja omaksun tiedot ja taidot mielelläni. Opiskelen tällä hetkellä ammattikorkea koulussa liiketaloutta ja voin kertoo, että se on kyllä ihan miun ala. Tykkeen, tykkeen!

7. Eläimet/lemmikit

Oon ollu pienestä asti hyvin eläinrakas ihminen. Pienenä hoidin mielelläni naapureiden lemmikkejä ja toivoin saavani joku kaunis päivä oman lemmikin.  Ensimmäisen oman elukkani sain kun sainkin sitten 9-vuotiaana: kultahamsteri, Pallero nimeltään. Heti Palsun jälkeen sain oman ensimmäisen koirani Shetlanninlammaskoiran Riksin. Ja niin sitä jäätiin sille tielle. En oikeestaan oo elänyt vuotta pidempään ilman jonkin sortin elukkaa. Tähän päivään mennessä miulla on kerennyt olla kolme koiraa, kaksi hamsteria ja kuusi marsua. Tällä hetkellä miulla on vain yks koira Pihla sheltti. Toki mielessä on pitkään ollut toisen koirankin ottaminen, mutta se ei ole ajankohtaista vielä moneen vuoteen. Hevosen hankintakin on suunnitteilla, mutta sen hankinta on suosiolla siirrettävä kaukaiseen tulevaisuuteen.

8. Pienet arjen ilot

Tätä on vaikee selittää, mut yritän silti! Pienillä arjen iloilla tarkoitan vaikka sitä, että onnistun meikkaamaan, saan tentin läpi tai vaikka kadulla vastaan tuleva ihminen hymyilee miulle takaisin. Tälläset pienet kivat jutut tekee yllättävän onneliseks. Sitä alkaa aina ajatella, että on se elämä iha jees asia. 

9. Vapaa-aika

Koska koulu (ja kaikki muu) vie nykyisin miun aikaa tosi paljon, oon ultimaattisen ilonen aina siitä vapaa-ajasta (jota on yhä liian vähän!) mitä saan silloin tällöin. Vapaa-ajalla yleensä hengaan kavereiden kanssa, katon leffoja ja löhöilen, lenkkeilen, shoppailen, matkustelen, valokuvaan, nukun jne. 

10. Joensuu

Miusta tuntuu, että oon kovin tykästynyt tähän kaupunkiin. Oon asunut kahdella muulla paikkakunnalla ennen Joensuuta ja täytyy myöntää, etten oo ollut kummassakaan edellisessä niin onnellinen kun nyt oon. Jokaista edellistä asuntoani oon sanonut aina "kämpäksi", tätä asuntoa kutsun "kodiksi". Joensuu tuntuu kodilta. Tää ei oo pelkkä paikkakunta, missä miun kämppä ja opiskelupaikka sijaitsee. Tää on kaupunki, jossa miun koti ja elämä on. Tykkään asua täällä.

Siinäpä olis kymmenen asiaa. Toki miun elämään onnellisuutta tuo myös monet muutkin asiat (niinkuin vaikka tee, mitä oonki menossa tässä kohta keittämään). En vaan kehtoo/jaksa niitä kaikkia tähän nyt luetella. Vois tulla pitkä lista. Ehkä teen joskus jatkoa tälle, toisen kymmenen listan.

Ettepäs saa kuvia nyt tähän postaukseen, mutta ehkä sitten seuraavaan postaukseen!

Hello september

Jännittää, tärisyttää ja ylienerginen olo.

Huomenna alkaa koulu.

Oon ollut kesälomalla tässä viimeiset 4kk ja tänään oli viimeinen lomapäivä. Tänään tajusin sen ihan tosissani, että hei, nyt loppu laiskottelu ja huomenna alkaa koulu. En oo ollut koulussa vuoteen. Mitenhän miun aivot mahtaa toimia? Muistanko enää mitään matematiikasta? Puhumattakaan englannista tai ruotsista. Millainen uusi koulu on? Millaisia siellä opiskelevat muut ihmiset ovat? Viihdynkö? Hirveesti kysymyksiä vilisee miun pään sisällä tällä hetkellä. 

Kyllä se siitä. Ensimmäinen päivä on aina se kaikista tuskallisimman pelottava ja jännittävä. Varsinkin miulle. Oon helposti jännittävä ja stressaava luonteeltani ja tälläiset muutokset elämässä on pelottavia. Uskon kuitenki pärjääväni.

Tänää oon siivonnut tän kämpän lattiasta kattoon, käyny Pihlan kanssa ulkona, tehnyt tän blogin (vihdoin ja viimein) "valmiiksi" ja ollut kotona musiikkia kuunnellen. Yrittänyt rentoutua ja olla stressaamatta. Nyt alkais päivä olla pulkassa ja toivon tosi tosi kovasti, että saisin edes unta ensi yönä. Vaikeeta se tulee olemaan, kun tuhannet ajatukset risteilee päässä ja näin iltaa kohden ne vaan pahenee. Jos pitäis hyviä puolia nyt etsiä, niin thank god, miun kämppis J käy koulua samalla kampuksella miun kanssa, niin miun ei tarvitse yksin sinne mennä eksymään.