Koulut ovat alkaneet ja uutissivustojen- ja lehtien palstoilta saa taas lukea tarinoita ja mielipiteitä koulukiusaamiseen liittyen. Pohdiskellessani asiaa, päätin kirjoittaa itsekin tästä samasta aiheesta, joka koskettaa minuakin todella paljon.
Astun sisään koulun ovista. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Minua jännittää vähän, mutta olen iloinen; olenhan jo ylä-asteelainen. Ajattelen, että tästä tulee elämäni parasta aikaa, saan uuden luokan, uusia kavereita ja opin uusia asioita. Olin väärässä.
Kiusaaminen alkoi seitsemännellä luokalla. Aluksi se oli pelkkää haukkumista. En välittänyt siitä. Kuitenkin ylä-asteen edetessä kiusaaminen laajeni paljon suuremmaksi; minua hyljeksittiin, minulle naurettiin, minua haukuttiin, minua heiteltiin tavaroilla, minua pilkattiin. Kiusaaminen ei tapahtunut nyt enää edes koulun seinien sisäpuolella. Minua kiusattiin myös netissä.
Saadessani peruskoulun päättötodistuksen käteeni sain huokaista helpotuksesta. Pääsin eroon kiusaajista ja kaikesta siitä paskasta, mitä yläkoulu minulle toi. Saisin jättää taakseni tuon hirveän kauden elämästäni. Eikä minun tarvitsisi koskaan edes muistella niitä aikoja. Olin taas väärässä.
Aloittaessani lukion, sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Paniikkikohtauksia tuli aina vain lisää. Minua pelotti ja huolestutti; mikä minulla on? Lukion toisella luokalla ollessani lääkäri totesi minulle vakava-asteisen paniikkihäiriön ja keskivaikean masennuksen.
Syitä paniikkihäiriööni ja masennukseeni tutkittiin. Syy oli yksiselitteinen; kiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.
Mitä kiusaaminen sitten minussa aiheutti?
En ole vielä tänäkään päivänä selvinnyt paniikkihäiriöstä. Yläkoulun hirveät tapahtumat kummittelevat vieläkin, tehden minusta aran ja varautuneen uusia ihmisiä kohdatessani, etenkin koulumaailmassa. Kiusaaminen vei minulta myös esiintymiskyvyn; En pysty enää pitämään edes pientä esitelmää luokassa ihmisten edessä.
Olenko sitten vihainen kiusaajilleni?
En. Jatkuva kaunan kantaminen ja vihanpito kiusaajiani kohtaan olisi vain turhaa omien voimavarojensa tuhlausta. Antaisinko anteeksi heille? Kyllä ja en. En anna anteeksi sitä, että he satuttivat ja loukkasivat minua, mutta annan anteeksi heidän tietämättömyytensä; sen, etteivät he kyenneet olemaan tarpeeks kehittyneitä ymmärtämään, mitä tekevät.
Kiusaaminen on harmittavan suuri ilmiö ja tänäkin vuonna taas moni joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Toivoisinkin, että kiusaamiseen ja sen tunnistamiseen osattaisiin puuttua paremmin. Edes pientä kiusoittelua ei tulisi missään nimessä katsoa sormienläpi. Pienilläkin asioilla kun on tapana kasvaa suuriksi. Niinkuin minun kohdallani. Pienestä "vitsailusta" alkanut kiusaaminen aiheutti minulle elämää tänäkin päivänä häiritsevän paniikkihäiriön.
Jokainen tekstin lukenut voikin nyt miettiä asiaa omalla kohdallaan. Jos omassa käytöksessä on parantamisen aihetta, paranna se. Jos tiedät, että jotakuta kiusataan, puutu siihen. Jokaisella on oikeus opiskella rauhassa, ilman kiusaamista.
