Vanha suola janottaa

Eilen vedin monot jalkaani ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Ulkona oli satanu lunta jo monta päivää ja entisenä himohiihtäjänä tunsin taas palavaa halua suksille. Selvennettäköön tähän, että nuorempana tykkäsin hiihtää todella paljon. Unelmoin jopa ampumahiihtäjäksi pääsemisestä. Noh, unelmaksihan se jäi, kun jokin ylempi taho päätti puuttua peliin. Eräs ei niin kaunis päivä sainkin pahan lonkkanivelpussitulehduksen oikeaan lonkkaani (lääkärin mukaan se johtui ylirasituksesta, joka kohdistui lonkkaan hiihtäessäni). Siitä alkoi pitkä hiihtokielto, sillä lonkka oli erittäin kipeä piiiiitkään. Olin erittäin surullinen. Kun sitten taas koitti se kaunis päivä, jolloin olin (tai luulin olevani) kykeneväinen hiihtämään surukseni huomasin, että parin hiihtokerran jälkeen lonkkaongelma uusiutui. Lopetin hiihtämisen kokonaan siihen. Ei tällaisesta jalkavammaisesta koskaan voi tulla kilpailevaa hiihtäjää.

Noh, siitä eilisestä hiihtokerrasta; eihän se hyvin menny. Meinasin kaatua koko ajan ja sukset luisti joka suuntaan paitsi eteenpäin. Noin parin tunnin mittaisen sähläykseni jälkeen olin kuitenkin suht tyytyväinen suoritukseeni. Olinhan sentään yrittänyt ja mikä parasta; lonkkaan ei sattunut.

Tänään heräsin taas aikaisin hiihtämään. Epäonnekseni hiihtoreissu jäi lyhyeen, koska menetin hermoni täysin siihen lipsuntaan ja horjumiseen. Kaiken lisäksi huomasin, että vanha tuttuni lonkkakipu oli hiipinyt takaisin. Ihanaa.

 Kuinka ihminen voi olla näin surkea? Siis oikeasti, ei hiihtäminen mitään atomifysiikkaa ole ja pikkulapsikin sen osaa. No minäpä en. En voi ymmärtää, että se ihminen, joka hiihti erittäin hyvin nuorempana, tuskin pysyy enää edes pystyssä suksilla. Ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin ristiriitaisia; haluaisin hiihtää, mutta toisaalta en uskalla. Entä jos en opi enää hiihtämään hyvin? Entä jos lonkkaongelma uusiutuu?

Lähden huomenna laduille hiihtämään ja katsomaan kipeytyykö lonkka pitkässä matkassa. Toivottavasti ei. Sillä jos niin käy, se olisi viimeinen piste tämän tytön hiihtounelmille.

Ahdistaa ehkä semisti

Vihaan matematiikkaa. Tai tarkemmin ajateltuna vihaan talousmatematiikkaa.

Talousmatematiikka ei ole koskaan ollut se miun vahvin alue. Lukiossa meillä oli 11 kurssia matematiikkaa. Sain jokaisesta kurssista vähintään 8 arvosanaksi. Lukuun ottamatta talousmatematiikan kurssia, mistä nappasin viitosen.

Oon viettänyt tämän viimeisen viikon talousmatematiikan parissa ja voin kertoa, etten ymmärrä vieläkään mitään. Meillä on ollut amk:ssa jo kaksi kurssia, jotka käsittelee just tätä talousmatematiikkaa ja oon päässy ne kurssit nipinnapin läpi. Tästä kolmannesta en enää ole niinkään varma. Oon nimittäin yrittäny ja yrittäny lukea, pohtia, harjotella ja laskea, mutta ei on ei. 

Sen lisäks, että en varmaan läpäise tenttiä ja joudun pänttäämään matematiikkaa koko loman uusintatenttiä varten (mitä en kyllä todennäkköisesti tule tekemään), meidän opettajamme päätti ilahduttaa lomaa odottelevia opiskelijoita antamalla tähän kurssin lopun kunniaksi ison itsenäisesti tehtävän tulosbudjetti -mikäliepaskatehtävän.

EI_VOI_OLLA_TODELLISTA.

Siis meillä piti alkaa (paino sanalla piti) jouluoma 12.12, mutta ehei. Eihän se nyt käy päinsä, että opiskelija saisi levätä lomalla! Eikun vaan matikankirja kouraan ja laskeskelemaan. Jihaa. Se siitä rentouttavasta lomasta.

Eipä tässä kai muu auta, kun keitellä kuppi suffeeta ja syventyä jälleen kerran rakkaani matematiikan pariin. Hinnoittelulaskelmat, täältä tullaan!

Opiskelusta

Ala-asteella en ollut kovin kummoinen koulussa. Matematiikka oli hankalaa, uskonto tylsää ja englannin kielestä en ymmärtänyt mitään. Yleisin arvosana kokeesta oli 6, siitä parempi arvosana oli suoranainen ihme. Ainoat aineet joissa olin hyvä koulussa, olivat kuvaamataito ja musiikki. Mikään muu ei pahemmin innostanut.

Yläasteella arvosanat jatkoivat huimaa syöksykierrettään alaspäin. Ala-asteen huono opiskelumenestys jatkui, eikä sitä helpottanut se, että luokallani harvoin oli rauhallista. Muutama häirikkö pilasi hetkessä koko luokan. Opiskelusta koulussa ei tullut mitään ja kotona ei kiinnostanut. 

Yhdeksännellä luokalla en ollut vieläkään varma mitä haluan tehdä isona. Olin hyvä vain kuvaamataidossa ja mietinkin, jos alkaisin sarjakuvapiirtäjäksi. Vaihtoehtoina olivat myös autonasentaja sekä sähköasentaja. Olin kuitenkin huono koulussa ja ajatuskin siitä, että täytyisi opiskella vielä lisää hirvitti. Loppujen lopuksi hain ammattikouluun kokiksi sekä kymppiluokalle. 

2008 vuoden syksyllä aloitin opintoni kymppiluokalla. Innostus opintoihin syttyi ensimmäistä kertaa. Vedin kymppiluokan kunnialla läpi ja olin saanut nostettua yhdeksännen luokan päättötodistuksen 7,2 keskiarvon 8,9:ään. Olin hyvin iloinen suorituksestani. Seuraavana edessä oli päätös siitä, minne haen jatko-opiskelemaan.

Päätös oli helppo; lukio. Muistan elävästi ne hetket yläasteella, kun vihasin opiskelua ja sanoin äidilleni, etten todellakaan koskaan tule hakemaan lukioon. En ikinä. Olin väärässä.

2009 syksyllä aloitin opintoni lukiossa. Lukioaika toi kuitenkin nuoren ihmisen elämään paljon muutoksia yksityiselämässä ja opiskelu tuntui välillä erittäin vaikealta. Olin valmis luopumaan toivosta tulla ylioppilaaksi. Lukion toisen vuoden lopulla olin täysin varma, että lopetan koulun. Opiskeluinto oli kadonnut ja koulu oli taas paskaa. Arvosanani olivat tippuneet taas 6:en luokkaan. Jollain ihmeen kaupalla kuitenkin selvisin. 2.6.2012 istuin koulumme auditoriossa valkoinen hattu päässäni ja mietin; "minä tein sen".

Lukion jälkeen hain Helsinkiin ja Mikkeliin opiskelemaan. Harmikseni taitoni eivät riittäneet opiskelupaikkaan Helsingissä, sen sijaan paikka avautui Mikkelistä. Kun aloitin opintoni Mikkelin ammattikorkeakoulussa tiesin heti alussa, että olin väärällä alalla. Opiskelu ei taaskaan kiinnostanut ja oli yhtä tuskaa nousta aamuisin kouluun. En saanut kasaan, kuin vaivaiset 5 opintopistettä ja kasapäin poissaoloja oppintunneilta. Opintoni ammattikorkeassa jäivätkin lyhyeen, sillä lopetin koulun tammikuussa 2013.

Opiskellessani Mikkelissä kiinnostuin kuitenkin Suomen kansantaloudesta. Lainasin kirjastosta kasan kirjoja ja huomasin kiinnostuvani aiheesta enemmän. Lopulta mieleeni heräsi ajatus hakemisesta opiskelemaan liiketaloutta. Päätin hakea yliopistoon sekä ammattikorkeakouluun. 

Yliopiston pääsykokeisiin en koskaan mennyt. Amk:n pääsykokeissa kävin. Tullessani pääsykokeesta pois purskahdin itkuun autossa "En tule pääsemään tuonne. Ihan turha luulo. Oon ihan vitun paska kaikessa ja tuo koekkin meni paskasti. Miten koskaan edes kuvittelin, että tälläinen debiili pääsisi vielä kouluun?". Kouluun pääsemistä ei myöskään helpottanut huonon lukemisen tuomat arvosanat ylioppilaskirjoituksissa. Niistä ei siis hakupisteitä ropissut. Kaikki oli kiinni pääsykokeesta.

Ilokseni olin kuitenkin ollut väärässä. Kesällä postilaatikostani tipahti paksu kirje, missä ilmoitettiin pääsystäni opiskelemaan liiketaloutta. Voi sitä riemun määrä. Itkin onnesta ja ilmoitin pääsystäni heti äidille. 

Aloitin viime vuoden syksyllä opiskeluni ammattikorkeakoulussa, enkä ole katunut sitä hetkeäkään. Tulevana vuotena aloitan erikoistumisopintoni oikeuspuolella ja voin kertoa olevani erittäin onnellinen. Tällä hetkellä opiskeluni sujuvat hyvin, saan hyviä arvosanoja, tykkään opiskella ja tunnen olevani oikealla alalla.

Nyt tässä tätä kirjoittaessani mietin, että en olisi yläasteella ollessani uskonut ikinä olevani tässä. Se Heidi, joka oli surkea koulussa, eikä osannut mitään. Se, jota koulunkäynti ei voinut pätkääkään kiinnostaa. Se, joka luuli, ettei tulevaisuudella ole mitään hyvää tuotavana. Tuo ihminen opiskeleekin tällä hetkellä unelmiensa alalla ja panostaa kouluun täysillä nyt ja tulevaisuudessa.

Haluankin tässä lopussa kiittää erästä ihmistä joka on tukenut, auttanut ja ennen kaikkea kannustanut minua koko opiskeluaikani aina ensimmäiseltä luokalta tähän päivään asti. Ilman sitä kaikkea tuen ja kannustuksen määrää en ehkä olisi tässä. Kiitos siis äiti, että olet aina ollut rinnallani ja uskonut minuun. ❤

Menestyminen koulussa ei siis aina ole kiinni synnynnäisestä lahjakkuudesta. Vaan myös tällainen surkea mistään mitään tajuava voi opiskella itsensä älykkääksi. Siihen tarvitaan vain paljon sinnikkyyttä, ahkeruutta ja monien tuntien uhraamista lukemiseen ja harjoitteluun. Loistava apu menestykseen on myös lähipiirin tuki sekä jonkin sortin tavoite. Kun on tarpeeksi motivaatiota, sinnikkyyttä ja tavoite, niin pääsee yllättävän pitkälle. Todistetusti.

Inhokkini

Koska tentteihin lukeminen ei enää kiinnosta, niin päätin kirjoitella nyt tämän pitkään mietinnän alla olleen listauksen. Hyvät lukijat, seuraavat asiat, mitä tulen mainitsemaan, ovat vain minun mielipiteitäni. Kenenkään ei siis tarvitse vetää tästä vesimeloneja nenäänsä.

Mutta niin, tässäpä tämä;

Asioita joita vihaan/mitkä ärsyttää

1. Liikenteessä paskailu

Siis oikeesti. Ihmiset, mistä olette ajokorttinne saaneet? Välillä tuntuu, ettei joidenkin päässä liiku yhtään mitään, kun autoilla kaahaillaan miten sattuu. Toinen inhokkiryhmä tielläliikkujista ovat pyöräilijät. Nyt jumalauta te pyöräilijät (varsinkin Joensuussa) opetelkaa liikennesäännöt! Elikkäs pyöräilijä; A) jos ajat autotiellä, sinun täytyy väistää oikealta tulevaa liikennettä, MYÖS autoja. Kyllä, se on totta. B) jos ajat pyörätiellä ja haluat ylittää autotien, sinun täytyy taluttaa pyörä tien yli, jollei tiellä lötköttävät valkoiset viivat (joita suojatieksikin kutsutaan) ole katkonaiset, mikä oikeuttaa olemaan pyörän selässä. C) Pyörällä ajetaan oikeaa reunaa, EI vasenta. D)ja jos on pakko pyöräillä siinä autotiellä, niin älä jumalauta yhtäkkiä ilman mitään merkkiä töytäise autoni edestä kääntyäksesi vasemmalle. Jollet tietysti halua jäädä alle, niin sitten.

2. kera

Onko maailmassa olemassakaan rasittavampaa sanaa kuin "kera"? Ei ole. "Shoppailee kera frendien!", "Nyt ruokaa ja sit syömää kera kultapuppelin". 

3. "Yhyy en osaa/yhyy oon ruma"

Jos olet mielestäsi ottanut itsestäsi ruman kuvan,älä laita sitä nettiin. Jos et osaa, opettele. 

4. Unelmaitsestä

Ihan oikeesti? Tää on niin täyttä humpuukia kun olla voi. P.S lopettakaa se unelmointi ja ihanneminätaulujen rustaus ja alkakaa tehdä jotain niiden unelmien eteen. Ei ne unelmat unelmoimalla toteudu, vaan tekemällä. U gotta work bitch.

5. Vilkkuvat pyörän valot

Ärsyttää ihan älyttömästi se, kun olen pimeällä lenkillä ja vastaan pyöräilee henkilö, joka on laittanut pyöräänsä valon, mikä vilkkuu. Siis VILKKUU. Ymmärrän, että pimeällä pitää näkyä ja pyöränvalo on välttämätön, koska lakikin määrää. Mutta, että sen valon täytyy olla vilkkuva.. Sellainen 500:n lumenin vilkkuva valo, mikä tuntuu siltä kuin EEG-laitteessa makaisi, on todella rasittava kanssaliikkujille. Kaiken lisäks sen valon näkee kaukaa ja pyöräilijän tullessa lähemmäks se vilkutus käy v*tuttamaan koko ajan enemmän. Sitten kun tämä liikkuva strobovalodisko on juuri mennyt ohitsesi, voit kiittää itseäsi, jos näöstäsi on jäänyt edes jotain rippeitä jäljelle.

Siinäpä oli viisi ensimmäistä. Tää listahan siis vielä jatkuu, mutta koska ärsyttävät aiheet ärsyttää ja en tahtois kovin paljon tässä ärsyyntyä mietiskellessäni ärsyttäviä asioita, lopetan tän osan tähän. Osa 2, mikä sisältää viisi kappaletta lisää miun inhokkeja tulee joskus.

Koulukiusaamisesta

Koulut ovat alkaneet ja uutissivustojen- ja lehtien palstoilta saa taas lukea tarinoita ja mielipiteitä koulukiusaamiseen liittyen. Pohdiskellessani asiaa, päätin kirjoittaa itsekin tästä samasta aiheesta, joka koskettaa minuakin todella paljon.

Astun sisään koulun ovista. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Minua jännittää vähän, mutta olen iloinen; olenhan jo ylä-asteelainen. Ajattelen, että tästä tulee elämäni parasta aikaa, saan uuden luokan, uusia kavereita ja opin uusia asioita. Olin väärässä.

Kiusaaminen alkoi seitsemännellä luokalla. Aluksi se oli pelkkää haukkumista.  En välittänyt siitä. Kuitenkin ylä-asteen edetessä kiusaaminen laajeni paljon suuremmaksi; minua hyljeksittiin, minulle naurettiin, minua haukuttiin, minua heiteltiin tavaroilla, minua pilkattiin. Kiusaaminen ei tapahtunut nyt enää edes koulun seinien sisäpuolella. Minua kiusattiin myös netissä.

Saadessani peruskoulun päättötodistuksen käteeni sain huokaista helpotuksesta. Pääsin eroon kiusaajista ja kaikesta siitä paskasta, mitä yläkoulu minulle toi. Saisin jättää taakseni tuon hirveän kauden elämästäni. Eikä minun tarvitsisi koskaan edes muistella niitä aikoja. Olin taas väärässä.

Aloittaessani lukion, sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Paniikkikohtauksia tuli aina vain lisää. Minua pelotti ja huolestutti; mikä minulla on? Lukion toisella luokalla ollessani lääkäri totesi minulle vakava-asteisen paniikkihäiriön ja keskivaikean masennuksen. 

Syitä paniikkihäiriööni ja masennukseeni tutkittiin. Syy oli yksiselitteinen; kiusaaminen ja sen aiheuttamat traumat.

Mitä kiusaaminen sitten minussa aiheutti?

En ole vielä tänäkään päivänä selvinnyt paniikkihäiriöstä. Yläkoulun hirveät tapahtumat kummittelevat vieläkin, tehden minusta aran ja varautuneen uusia ihmisiä kohdatessani, etenkin koulumaailmassa. Kiusaaminen vei minulta myös esiintymiskyvyn; En pysty enää pitämään edes pientä esitelmää luokassa ihmisten edessä.

Olenko sitten vihainen kiusaajilleni?

En. Jatkuva kaunan kantaminen ja vihanpito kiusaajiani kohtaan olisi vain turhaa omien voimavarojensa tuhlausta. Antaisinko anteeksi heille? Kyllä ja en. En anna anteeksi sitä, että he satuttivat ja loukkasivat minua, mutta annan anteeksi heidän tietämättömyytensä; sen, etteivät he kyenneet olemaan tarpeeks kehittyneitä ymmärtämään, mitä tekevät.

Kiusaaminen on harmittavan suuri ilmiö ja tänäkin vuonna taas moni joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Toivoisinkin, että kiusaamiseen ja sen tunnistamiseen osattaisiin puuttua paremmin. Edes pientä kiusoittelua ei tulisi missään nimessä katsoa sormienläpi. Pienilläkin asioilla kun on tapana kasvaa suuriksi. Niinkuin minun kohdallani. Pienestä "vitsailusta" alkanut kiusaaminen aiheutti minulle elämää tänäkin päivänä häiritsevän paniikkihäiriön.

Jokainen tekstin lukenut voikin nyt miettiä asiaa omalla kohdallaan. Jos omassa käytöksessä on parantamisen aihetta, paranna se. Jos tiedät, että jotakuta kiusataan, puutu siihen. Jokaisella on oikeus opiskella rauhassa, ilman kiusaamista.

Saako pitkät naiset käyttää korkkareita?

"Oletpas sinä pitkä!"

"Kuinka sinä voit olla noin pitkä?"

"Miksi olet noin iso?"

Kuulostaako tutulta? Ehkä, jos satut olemaan nainen, joka on siunattu pituudella.

 Minulle tuollaiset lauseet ovat tuttuja. Olen 173cm pitkä ja saan kuulla usein ihmettelyjä pituudestani. Alussa otin kaikki pituuskommentit hyvin henkilökohtaisesti. Yläasteella ollessani tajusin olevani pidempi, kuin muut ikäiseni tytöt. Pituus harmitti, eikä muiden ihmisten kommentit siitä kuinka suuri ja pitkä olen helpottaneet oloani, päinvastoin; vihasin pituuttani.

Sukujuhlat olivat pahimpia. Tiesin, että kun taas tapaan tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa, he alkavat päivitellä kuinka pitkä olen ja että olenpa taas kasvanut. Joskus jopa täysin tuntemattomat ihmiset saattoivat kommentoida pituuttani. Kerran kaupassa ollessani eräs nainen päivitteli ääneen kuinka pitkä olen. Eikä tämä ollut viimeinen kerta. 

Vihasin myös olla aina se pitkä kaveri. Suurin osa kavereistani ovat lyhyempiä kuin minä. Tunsin oloni usein todella epämukavaksi ja suureksi heidän vierellään. Inhosin myös julkisilla paikoilla liikkumista. Tunsin itseni jättiläiseksi kaupassa, koulussa, ihan missä vain. Tuntui, että kaikki ovat minua lyhyempiä. Vihasin sitä.

Minua suretti myös kovasti se, etten voinut pitää kivoja korkokenkiä, koska silloinhan olisin entistä pidempi.

Lukion loppupuolella kaikki kuitenkin muuttui. Päätin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen; pitkänä naisena.

Nykyisin olen ylpeä itsestäni, enkä todellakaan häpeä pituuttani. Tykkään käyttää korkokenkiä. Vaikki korkkarit jaloissa kaupungilla kulkiessani saankin ihmetteleviä ja paheksuvia katseita, en välitä niistä. En pukeudu muiden mieliksi, vaan oman itseni, tunnen oloni itsevarmaksi korkokengissä. 

Pituuteni kommentointi ei ole loppunut. Osaan vain suhtautua siihen paremmin. Enää en loukkaannu ja vetäydy syrjään häpeämään pituuteni ihmettelyä, vaan saatan tokaista takaisin että "kuinkas sinä sitten olet niin lyhyt?" tai "siksi koska minulle sattui hyvät geenit".

Vaikka minä olenkin sinut itseni ja pituuteni kanssa, mielestäni on epäkohteliasta tai vähintäänkin hieman tökeröä mennä ihmettelemään toisen pituutta. Tuskin kukaan menee kysymään tuntemattomalta, miksi hän istuu pyörätuolissa? Tai tuskin kukaan sanoo toiselle "oletpas sinä taas lihonut niin kovasti!". Ainakaan se ei ole kovin kohteliasta. Ihmiset eivät tunnu ajattelevan, että pituuden kommentointi voi olla loukkaavaa. Otetaan esimerkiksi taas vaikka ne sukujuhlat: haluaako kukaan, että suurin osa juhlavieraista ilmoittaisi nähdessään, että "oletpa taas lihonut!". Niinpä.

Mutta koko jutun pointti on kuitenkin se, että ihminen ei voi valita geenejään ja jotkut ovat lyhyempiä ja jotkut pidempiä. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Niin ja pitkät naiset, älkää hävetkö pituuttanne vaan olkaa ylpeitä itsestänne. 

Ja kyllä. Pitkät naiset saavat myös käyttää niitä korkokenkiä.

Our new home

Muutettiin M:n kanssa saman katon alle noin pari viikkoa sitten.

Oikeestaan ollaan asuttu yhdessä jo tän vuoden alusta, kun salakavalasti soluttauduin M:n asuntoon viemällä vähitellen tavaroitani sinne ja oleskelemalla asunnossa, kuin omassani.

Sit me vaan yks kaunis päivä päätettiin muuttaa yhteen. Kuudentoista asunnon jälkeen meille sopiva unelma-asunto löytyi. 

1.5. me sitten virallisesti muutettiin meidän uuteen ihanaan kotiin nuiden hauvavauvojen kanssa.

Teen luultavasti vähän laajemman postauksen meidän kodista, kunhan ollaan saatu tää valmiiks. Mutta tässä nyt pieni sneak peek asunnosta;

Pihlan peti on äitini itse tekemä. Äiti tekee koiran petejä tilaustyönä, että jos kiinnostuitte, niin viestiä vaan miulle tulemaan. :)

Kuvista varmaan arvaa jo, että harmaa ja valkea ovat meidän asunnon päävärit. 

Mutta nyt suljen tietokoneen ja jatkankin tuota venäjän opiskelua.

"Vähän aikaa nauttia, vähän aikaa laulaa laulu, Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi Tulee juhannus ja joulu"

Ensin miulle pamahtaa 400 euron hammaslääkärilasku. Ärsyttää maksaa kivusta. Inhoan hammaslääkärissä käyntiä muutenkin.

Sitten hajoaa tietokoneen kaijjuttimet, sinne meni 100e.

Sitten hajoaa tietokone ja uusi maksoi 500e. 

Hajonneen koneen mukana meni 4 vuotta elämästäni kuvina ja tiedostoina. Mukaanlukien kaikki tärkeät työpaperit ja kouluhommat.

Sitten hajosi puhelin. Tiedä millainen lasku senkin korjaamisesta tulee.

Kun paskaa alkaa niskaan satamaan, sitä sataakin sitten kunnolla. Ainakin miun kohdalla.

Kaiken edellämainitun lisäks kaikki tuntuu menevän pieleen. Oikeasti mikään, ei siis yhtään mikään onnistu.

 koulunkäyntikin on mennyt läskiksi.

Oon ihan himoväsynyt, enkä vaan jaksais enää tätä kuraa, mitä niskaan sataa.

Voi kun saisin vain olla tuolla sängyssä ja nukkua.

Voi kun vois sanoa, että oispa jo kesä ja loma. En voi. Eihän miulla ole lomaa, koska on pakko opiskella ja tehdä töitä silloinkin.

Hienosti alkoi tämäkin vuosi.

Viikonloppuja

Käytiin M:n ja koirien kanssa Savossa, tarkemmin sanottuna Vieremällä tänä viikonloppuna. Stressaava ihminen kun olen, tuo 250km:n matka oli hyvin, hyvin stressaava -ainakin aluksi.

Loppujen lopuks, miulla oli kuitenkin ihan kivaa ja turhaan olin stressannu.

Meidän reissun aikana M ja mie tultiin kipeiks. Itelläni on onneks tuo kuume (lämpö) pysyny siedettävissä 37:n rajoissa, toisinkun M:n kuume on jo korkeempaa luokkaa. Tänään oon nukkunu, nukkunu ja nukkunu (yrittäny päästä eroon tästä lämmöstä ja voimattomasta olosta). Sekä vähän myös opiskellut teen ja kasvissosekeiton voimalla.

Oon kyllä ihan rakastunut tuohon meidän Yksityisoikeuden kurssiin. Vaikka välillä tuntuu, etten tajua edes yksinkertaisia asioita, niin oon päättänyt olla luovuttamatta. Aihe kuitenkin kiinnostaa sen verran paljon, että tämä kurssi on vain vahvistanut halua pyrkiä tiettyyn suuntautumisvaihtoehtoon ensilukuvuonna, sekä mitä ehkä tahtoisin tulevaisuudessa tehdä työkseni.

Nyt teetä ja takas opiskelemmaan!

Maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus

Naapurit tekee miusta hullun.

Yleensä lähden aamulla jo seitsemän aikaan koululle ja tule neljältä illalla takaisin. Miulla ei siis ole mitään hajua siitä (tai oikeestaan on), millaista täällä on miun poissaollessa.

Tänään menen kouluun vasta kahdeksi ja ajattelin, että nyt olisi aikaa opiskella rauhassa kotona. 

Kello on nyt 8.40. JA OON IHAN VITUN ÄRSYYNTYNYT.

Naapurit huudattaa musiikkia (vieläpä huonoa sellaista) REPEATILLA ja niin kovaa, että kuulen jokaisen sanan ja sävelen! Eikä tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Tässä talossa ei koskaan ole hiljaista, eikä rauhallista. Luettelenpa muutaman häiritsevän tekijän:

1. Pikkulapset leikkivät käytävässä ja käyvät rämppäämässä meidän postiluukkua.

2. Musiikkia huudatetaan järjettömän kovalla, monta tuntia päivässä, aamuin, päivin, illoin ja joskus öin. Niin ja yleensä repeatilla samaa jumputusta monta tuntia putkeen.

3. Joku naapureista soittaa myös silloin tällöin (aina) pianoa, mikä tietysti kuuluu tänne.

4. Naapurin pariskunta riitelee useasti niin kovasti ja äänekkäästi, ettei riidan syyt ja seuraukset jää minultakaan epäselviksi. Tämä tappelu käydään kaikenlisäksi yleensä klo 23.00 jälkeen.

5. Alakerran setä, joka nähtävästi ja todistetusti on ketjupolttaja, polttaa tupakkaa niin usein parvekkeellaan, ettei täällä voi koskaan tuulettaa omaa asuntoaan ilman, että samalla sisään kantautuu mukavat tupakansavut.

6. Joku naapureista harrastaa myös laulamista pianon säestyksellä. Ei varmaan tarvitse tätä edes selitellä? Hirveä eukon kiljunta + piano. Ei, ei ja ei.

7. Naapurissa asuu myös joukko riehakkaita nuoria, joilla on tapana nauraa, mekastaa ja riekkua niin, että varmasti myös tänne kuuluu. 

8. Jollakin naapureista on myös tapana huutaa suoraa huutoa kavereidensa kanssa.

9. Alakerran naapurit jakavat luultavasti kaksi asuntoa, koska heidän asuntojensa ovet ovat aina auki rappukäytävään ja heidän käytävään heittämänsä lapset, koirat ja tavarat tukkivat alemman porraskäytävätason niin, ettei meinaa aina ohi päästä.

Kaiken edellä mainitun lisäksi rappukäytävässä haisee aina koirankusi, naapuri(t) paskattaa koiransa rappujen eteen ja talonyhtiön piha on kuin suoraan jostain slummista, siistimätön ja täynnä romuja. 

Niin, että en todellakaan liioittele, kun sanon, että täällä on hirveää asua.

2014

Miulla on ollut aina tapana näin vuoden alussa tehdä ne monenkin mielestä hyvin kliseiset uuden vuoden lupaukset. Koska edellisinäkin vuosina oon onnistunut ne lupaukseni hyvin pitämään, niin miksen sitten tänäkin vuonna.

Elikkäs, joo tässäpä ne:

1. Tipaton tammikuu

Mitähän tästä sanois. Tää on tää aika perus kaikille, mut ite en oo tämmöstä koskaan "viettäny". Päätettiin sillon uuden vuoden yönä yhdessä M:n kanssa, että näin tehdään, niin näin tehdään. 

2. Aloita liikunta ja laihduta

Sen teen. Päässy vähän kunto rapistumaan Joensuuhun muuton jälkeen, minkä seurauksena oon päässyt myös lihahtamaan. Rantakunto 2014 here I come.

3. Karkki/imelä/makea/mikälieonkaan lakko

Joo tää on tää joka vuotinen. 1.3 saan seuraavan kerran syödä herkkui.

4. Opiskele kunnolla

Joo tuo eka lukukaus meni vähä läskiks, mut nyt aion oikeesti panostaa tuohon koulunkäyntiin. Kahtelin tuossa tulevan kevään kurssitarjontaakin, ni ei siellä ollu mitään huonoja kursseja, joten motivaationpuutetta tuskin tulee.

5. Stressaa/murehdi/huolehdi vähemmän

Oon helposti stressaava ihminen. Murehdin, mietin, märehdin ja pohdin kaiken maailman asioita, sekä huolestun aivan liian helposta. Tänä vuonna aion harjoitella pois tästä stressaavasta tavasta.

Semmossii tällä kertaa. Tottakai miulla on edellä mainittujen lisäks semmosia  pieniä ja suuria haaveita ja toiveita tulevalle vuodelle (mitä en tähän kuitenkaan ala kirjottamaan), mikä ois kiva, jos ne tapahtuis.

Saa nähhä mitä tämäkin vuosi tuo tullessaan. Viime vuosi oli yks elämäni kivoimmista ja tapahtumarikkaimmista vuosista ever. 

P.S Teen sen vuosi 2013 kuvina -postauksen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai joskus.